kinkkakonkka ja dietteilijä

Muistatteko kun kerroin nyrjäyttäneeni vasemman nilkkani pari postausta sitten?
Noh, parisen viikkoa sitten sunnuntaina I DID IT AGAIN!
Oltiin lähdössä Vääksyyn kun mä juoksin sukkasillani vielä hakemaan jotain keittiöstä. Keittiössähän on laattalattia, johon oli ilmeisesti roiskunut edellisiltana lasinputsisainetta, jonka avulla lattiasta tuli extremeliukas, ja minähän siinä sitten pyllähdin. Sain onneks saarekkeesta kiinni, mutta ilmeisesti joko laskeuduin toisen jalkani päälle, tai kolautin sen johonkin kaappiin, koska keskivarvas murtui ja nilkka nyrjähti. Niin että sitä oltiinkin koko viikko sitten saikulla. Tuloksena on mm. seuraavia kuvia..

Ja tämä liittyy Siruun siten, että se pääsi taas juoksemaan anopin kanssa agiin. Ne on ihan superpari, aivan loistavaa yhteistyötä!
Lisäks mä kun en saanut rasittaa jalkaani edes teipattuna muutamaan päivään, niin Siru alkoi dieetille, kun ei päässyt lenkkeilemään. Tosin se oli jo viikonloppuna syönyt tosi huonosti, ja mun sairaslomaviikolla se ei sitten käytännössä syönyt juuri ollenkaan. En tiiä johtuko se siitä että se ei päässyt totutun pitkille lenkeille, vai halusko se muuten vaan dieetteillä, mutta se ei vaan syönyt. Mä meinasin jossain vaiheessa oikeen huolestua, kun meijän Siru on totuttuun tapaan ollut yleensä melkoinen possu mitä ruokaan tulee.. Jännäks tän teki se, että Sirtsu söi multa melkeinpä mitä vaan, jos se annettiin palkan muodossa. Mä siis pitkin viikkoa jemmailin sille raksuja ympäri kämppää ja niitä sitten etsittiin, harjoiteltiin "Piiloon"-tuloa, pujottelua, sivulletuloa ja kaikkea mahdollista että se söi edes jotain!
Viikonlopuks avokki tulikin kotiin, ja se pakotti Sirun syömään. Se siis otti sen kupin olkkariin, ja komens sen syömään. Alkuun Siru vaan tuijotti kuppiaan ja avoa, mutta pari kanapalaa kädestä houkutteli sen syömään. Sen jälkeen neiti onkin syönyt taas ihan hyvin!

Nyt viime sunnuntaina oltiin agilityssa mun juoksuttamana, ja voi mikä fiasko!
Jotain niin mielenkiintoista oli käyny maneesilla, että jokaikinen koira meni nenä maassa kiinni eikä kuuntelusta meinannu tulla mitään. Lisäks mä varoin nilkkaani niin, että olin varmaan ihan superhidas, ja Siru tuskastui ja rupes haukkumaan mulle ja yritti purra nilkasta!! Mä pöllämystyin tästä toiminnasta niin että olin hetken ihan jäissä, kun vastaavaa toimintaa ei oo tapahtunut aiemmin, paitsi pentuna.
Mä oikee näin sen Sirun ajatuskuplan: "nyt sinne päin ja kovempaa, nautaeläin, mä haluun aksaa!". Noh, aina ei voi olla hyvä päivä.....

Tällee muuten me ollaankin vaan rötväilty ja yritetty nukkua. Koko ajan väsyttää niin pirkuleesti, liekö johtuu tosta pimeydestä. Pyh.

Paras ystävä

Meidän naapurin lapsuudenaikainen ystävä, olkapää ja peuhukaveri oli menehtynyt. Kyseessä oli siis koira, joka oli saanut elää kunnioitettavat 15 vuotta.
Naapuri on aika rikki, ja tää laittoi mut itsekin ajattelemaan karvaisen kaverin merkitystä mulle itselleni.

Mun nuoruudessa meillä oli melkein aina koira. Ensimmäinen koira, Paavo, oli tullut meille kun mä olin niin pieni etten siitä mitään muista. Meidän isä oli kuullut illalla kävelyllä ollessaan metsästä surkeaa ulinaa, ja oli käynyt kattomassa mikä siellä on. Siellä oli koiranpentu, joka paljastui sitten olleen meidän naapurin. (selvennyksenä: me asuttiin tosi maalla, eli lähin naapuri oli 1,5km päässä meistä) Niille oli tullu vahinkopennut ja naapuri oli sanonut aika suoraan että sitä pentua ei oo takaisin tuominen, se menee sitten järveen.
Niinpä tämä pentu jäi meidän iloksi, ja sille annettiin nimeksi Paavo, tuttavallisemmin Pate.
Legenda kulkee että eräs kaunis päivä meidän pappa olikin vilkaissut Paten jalkojenväliin ja kävikin ilmi että meidän poika olikin tyttö. Nimi jäi silti :)
Paavo oli sekarotuinen, noin keskikokoinen ja aivan loistava koira! Meillä oli myös kilpikonna Nelli, ja ne nukkui Nellin kanssa aina meidän takan alla olevassa puusäilytystilassa vierekkäin. Sinne mahtui loistavasti kaksikko sulassa sovussa nukkumaan, Nelli Paten jalkojen väliin.
Paavo oli myös mammantyttö. Se nukkui meidän saunan pukuhuoneessa, ja joka ilta meidän äidin piti käydä viemässä se nukkumaan. Paten kuono piti peitellä aina yhdellä tietyllä rätillä ja sen päätä piti silittää ennen kuin se suostui nukkumaan, ja vain meidän äiti kelpas siihen hommaan. Muutaman kerran isäkin kokeili ja luuli onnistuneensa, mutta Pate tepsutti iskän lähdettyä takaisin olkkariin meidän äidin jalkoihin, ja nukkumaan ei menty ennen kuin äiti oli se käynyt peittelemässä.

Eräänä keväänä Pate tuli tosi kipeeks, se ei suostunu syömään eikä juomaan moneen päivään. Meidän isä vei sen lääkäriin, mutta ne ei keksinyt mitään ihmeellistä. Pate katos tän aikana meidän mummolan mäellä olevalle navetalle, ja se kyyhötti siellä ja meidän isä kävi sen aina hakemassa pois. Myöhemmin se sanoi että se varmaan hakeutui piiloon kuolemaan. Seuraavalla lääkärikeikalla selvis että Patella oli märkäkohtu, ja se olis vaatinut leikkausta, johon ei kuitenkaan heti päässyt, eikä tätä luokiteltu kiireelliseksi. Leikkaukseen ei kuitenkaan ikinä päästy.
Yhtenä aamuna herättiin ja tultiin alakertaan, ja meijän vanhemmat kertoi että Pate oli mennyt yöllä pois. Radiossa soi Fools Gardenin Lemon tree, ja se hetki on jäänyt mulle niin syvästi mieleen, että vieläkin melkein itkettää sen biisin kuullessa.
Se oli rankka paikka koko perheelle.
Pate haudattiin sinne navetalle jonne se karkasi kuolemaankin, ja aina navetasta ohiajaessa me lähetetään sille lentosuukot.

Muutaman vuoden päästä meidän isän hirviseura menetti hirvikoiransa, ja tarvittiin uutta. No, meillehän se sitten sopi hyvin. Eräänä päivänä lähdettiin hakemaan kotiin pientä Norjanharmaatahirvikoiraa, Sirkkosuon Allia. Muistan kuinka me tapeltiin sisarusten kanssa siitä kuka joutuu etupenkille matkustamaan, kun koira matkusti takapenkillä. Meijän Taru tais olla se joka joutu etupenkille, ja muistan elävästi kuinka se yritti sieltä kurkotella silittämään pentua, ja se tökkäs sormensa sen sieraimeen. :)

Alli kotiutui meille, ja se olikin semmoinen epeli että! Se oli jokapaikassa sähläämässä ja soheltamassa, ja ilman vakuutustusta me oltais kyllä oltu vararikossa sen kanssa! Milloin oli tikkua silmässä ja haavoja päässä ja milloin vähän tapeltiin supien kanssa.. Metsästysvaistoja Allilla oli ihan hirveesti, harva se ilta sillä oli joku supikoira talon kulmalla haukussa, ja hirvimettällä se oli ihan ilmiömäinen. Alli oli ns. ulkokoira, jolla oli siis iso aidattu tila ja siellä lämmitetty koirankoppi, ja se viihtyi paremmin ulkona kun sisällä. Allillakin oli hetkiä kun se halus vaan sisälle ja rapsutettavaksi, ja se oli tosi sosiaalinen tapaus. Vaikka meijän hirvikoirasta sai sen kuvan että se on peloton ja rohkee ja ties mitä, niin muistan kuinka meijän iskä tuli pimeällä huppu päässä pihaan ja rupes ihmettelemään että missä Alli on ja huutelemaan sitä. Talon takaa kurkkas pää, ja se vasta äänestä tajus et hei, sehän olikin iskä, ja tuli ihan nolona tervehtimään.
Allilla oli myös tapana tulla aina meidän tien päähän vastaan kun me tultiin koulusta, ja se veti aina innostushepulirinkiä kun se näki ihmisiä joista se tykkää.
Alli ei myöskään tykänyt jäädä yksin, jos me kaikki muut lähdettiin autolla jonnekin. Meijän mummolla on noin kilsan päässä, pelkkää mäkeä koko matka,ja aina kun me lähdettiin autolla jonnekin, niin Allia juoksutettiin ensin auton perässä sinne. Ei siksi, että me oltais tehty sille kiusaa, vaan siks, kun se ei millään ois jääny kotiin. Kerran se oli juossut meidän vanhempien auton perästä 15 km päähän yhteen maalaistaloon Vesivehmaalle, josta soitettiin että teijän koira istuu tossa meijän olohuoneessa. :D

Mä muutin kotoa kun olin 19 koulun perässä, eikä sitten Alliakaan tullut niin paljon nähtyä, kuin mihin oli tottunut. Syksyllä 2008 mä juttelin meidän serkun kanssa Facebookissa ja se pahoitteli mulle Allia. Mä soitin meijän iskälle, ja selvis että Allia oli edellisenä viikonloppuna potkaissut hirvi, ja se oli muutaman päivän päästä siitä menehtynyt. Meijän isä oli ihan rikki kun se ei ollut tajunnut mitä oli tapahtunut pariin päivään, koska Alli oli aina ihan poikki hirvimettän jälkeen. Alli oli sitten nukutettu eläinlääkärin toimesta koska oli jo liian myöhäistä ruveta tekemään mitään.
Mä muistan sen hysteerisen kohtauksen jonka sain kun tajusin etten enää koskaan tuu näkemään Allia, ja miten surullinen mä olin, kun en viettänyt sen kanssa enempää aikaa.
Alli haudattiin meidän kotiportin lähelle yhden ison kiven juureen, johon sille sytytetään jouluisin lyhtyä ja muistellaan aina kun mennään kotiin.
Mä purin silloin oloani kirjoittamalla ja kirjoitinkin Allista muistorunon, jonka lukeminen saa mut ja mun siskon aina kyyneliin:

Parhaalle ystävälle

Söit lasagnea vain haarukalla antamalla
ja makasit salaa sohvalla.
Monet kerrat olit surkeana niin
kun ruvenneet emme kanssas leikkiin

Juoksit metsässä tehden seuran työt
ja nurkan takana räksytit kaiket yöt
Lempihuviasi oli kun sua jahdattiin
valitettavan harvoin nyt tajusin tehneeni niin

Enää juokse Alli ei auton perässä
tai pidä kippurahäntäänsä kerällä
Ei enää istu pöydän päässä kerjäten
ja tassulla samalla huitoen

Ensi kesänäkään auringossa makaa et
ja yksin jäävät nyt leikkirukkaset
Supikoirat jäävät rauhaan
kun sinut on laitettu hautaan

Nuku koiraystävä rauhassa
ikiunessa tietäen,
yhteisistä hetkistä kiittämme
ja sua ikuisesti muistelemme.

niin monet hyvät hetket mielessämme
sanomme sulle hyvästit, paras ystävämme Alli.

Nyt kun meillä on Siru, niin ymmärrän sen, että jossain vaiheessa tulee aika luopua siitäkin, ja mua surettaa jo ajatuskin. Mutta niinhän se vaan on, että aina jää muistot. Jollei elä niin ei sitä jää mitään muisteltavaakaan. Mun mielestä osa koiranomistajan vastuuta on se, että sitä ymmärtää ite luopua oikeassa vaiheessa, eikä annan ystävän kärsiä turhaan.
Mutta nyt eletään tätä päivää ja nautitaan toisistamme ja ihanasta elämästä niin paljon kun voidaan!

Pahoittelut tästä nyyhkyjättipostauksesta, mutta joskus on vaan katottava taakse että tietää miten mennä eteenpäin :)