En ees lähe selittelee miksei olla päivitelty meiän blogia, muuten kuin sanomalla että ollaan kyllä käyty lukemassa teidän blogeja, muttei olla saatu aikaiseksi kirjoittaa omaamme.
Joskus vaan tulee se semmoinen ähky, kun ei oo mitään kirjoitettavaa ja olis muka pakko kirjoittaa jotain. Mutta nyt ollaan bäk on träk, ja täältä tulee viime aikojen kuulumisia!
Eipä meille kyllä mitään ihmeellistä oo edes tapahtunut kolmessa kuukaudessa.
Agilitya me harrastetaan edelleen, meinas jopa ensimmäiset epäviralliset pukata päälle, mutta mä jänistin viime hetkellä ja jätin koiran kotiin. Oli siis meidän ryhmän vuoro järkätä epikset ja meidän ohjaaja vielä erikseen soitti että otanhan Sirun mukaan. No en mä sit ottanut, ja rata olis ollu niiiiiin makee suoraa juoksua, putkea ja ooooi! Harmitti.
Tänään olis toiset epikset, mutta ei taida jaksaa lähtee Villähteeltä ajamaan enää Vääksyyn, kun pukkaa tota matkaa tulemaan jonninverran...
Meidän ohjaaja oli myös ilmoittanut meidät ehdolle sarjaan "vuoden edistyjät" Kanavan Koirakillan vuotuisissa palkintojenjaossa. Riitta (se ohjaaja siis) sanoi että me niin ansaittas semmoinen, kun meidän edistys siitä koirakosta jossa koira juoksentelee korvattomana ympäri maneesia hevosenlantapaakku suussaan ja ohjaaja juoksee toiseen suuntaan kiljahdellen ja yrittäen innostaa koiraa peräänsä, on ollut aivan suunnaton! En voi olla enempää samaa mieltä, vaikkakin just viime kerralla kun neiti korvaeläin lähti kiitolaukkaan maneesin reunaa irti päästyään, tuli mieleen että kasvaakohan se ikinä aikuiseks...
Odotatteko te kevättä?
Me ainakin!
Me hoksattiin vasta viime viikolla ihanan auringonpaisteen myötä että hei, meillähän on jää ihan vieressä! Meillä on ihan näköala Kymijärveen, ja meiltä kävelee muutaman minsan siihen yleiseen rantaan ja tien toisella puolella on matonpesupaikka jossa voi ilmeisesti kesäisin käydä uittamassa koiria. Me painuttiin Sirun kanssa perjantaina töiden jälkeen jäälle ja oi sitä riemua minkä pieni koira sai, kun päästin sen hihnasta vapaaksi!
Kello oli ehkä viiden jälestä, ja aurinko oli pikkuhiljaa laskemassa ja tuuli ihan hirveesti. Jäällä oli kantohanki, ja se riemu mikä paisto Sirun naamasta ja koko kropasta kun se viiletti vapaana pitkin jäätä, jahtas tuulenpuuskien mukanaan liikuttamaa höttölunta ja juos suu auki vastatuuleen korvat takana ja häntä suorana takana, oli jotain niin liikuttavaa. Intouduinpa minäkin ehkä hieman juoksentelemaan.
Toi yhdessä kuvassa näkyvä Leppäkerttu otti lauantaina aurinkoa mun kanssa terassilla, mikä tarkoittaa sitä että KEVÄT TULEE!
